Paras rapakkoaika!

"Me ollaan tehty tätä puroa kolme päivää" , kertovat koulun pojat. Päiväkodin pihalla täti hätistää poikaa pois rapakkoleikeistä ja ärähtää kun poika tämän päälle vielä hyppää rapakkoon. Omani uppoutuvat hiekkalaatikkoon tehdyn valtameren maailmaan pitkäksi aikaa enkä puhu kovin kauniisti, kun sieltä lopulta tulee kaksi yltä päältä märkää ja nälkäistä tenavaa ovelle. Pyykkikone laulaa koko ajan ja pelkään että se tukehtuu hiekkaan. Nyt on tämä aika vuodesta.

Ymmärrän kyllä koko ajan, että nyt vedessä on joku voima, joka vetää lapsia puoleensa. Olen ihan varma, että tuhmuuttaan ei poika päiväkodin pihalla hyppää rapakkoon. Ihan kuin lapset olisivat meitä aikuisia lähempänä luontoa ja vettä, joka on osa luontoa. Se kiehtoo ja vaikuttaa kuuluvan lapsen kanssa yhteen. Lähden etsimään, mitä tästä onkaan kirjoitettu. 

Hämmennyn löytämästäni. Luen viime vuoden lopussa valmistunutta Elina Viljamaan väitöskirjaa ja ymmärrän, etten ymmärrä juuri mitään. Ihan tuntuu siltä, että me aikuiset aika harvoin ymmärrämme. Luen siitä, kuinka veteen liittyvät asiat sujuvat meillä aikuisilla itsestään, ovat asettuneet osaksi elämäämme, mutta lasten kerronnassa vesi on läsnä hyvin runsaana. Lapset huomaavat veden ja palaavat kerta toisensa jälkeen veden ja sen herättämien mielikuvien pariin. Vesi tosiaan kutsuu, kiehtoo, pelottaa, kannattelee, häiritsee, kiemurtelee, virtaa, karkaa. Lapset ihmettelevät sitä ja tutustuen siihen ja kertoen siitä tekevät sitä ehkä omaan elämäänsä ymmärrettäväksi. On muutakin. Havaitsemisensa ja kuvittelemisensa yhteistyön seurauksena vesi on lapsen maailmassa jotakin muutakin kuin vesi aineena. Se liittyy lapsen aiemmin koettuun ja kuviteltuun, elettyyn tietoon. Lapsi on maailmassa ruumiillisena olentona ja vesi on maailmaan sulautumisessa hyvä väline, sekin on osa maailmaa. Ajattelen lukiessani että niin todella. Kun olen uimassa tai suihkussa, vesi on ihollani ja ympäröi minut kokonaan, fyysinen kohtaaminen on välitön.

Asiaa tuntuu voivan tarkastella vaikka kuinka perusteellisesti. Luen vielä samasta väitöskirjasta, kuinka vesi liittyy läheisesti tunteisiin. Niihin liittyy tietysti fyysisiä tuntemuksia, ja niitä lapsi varmaan tarkkailee. Mutta fyysisten tuntemusten ja tunteiden rajaa ei välttämättä aina edes ole. Sitten muistan, kuinka tämän vuoden maaliskuussa olin konsertissa, jonka aiheena oli Elämä on kuin meri. Veden kuohuaminen ja myrskyäminen tuli musiikin kautta lähelle, iholle, ihon alle, ja kuvitteluni ja aistieni kautta elin meren myrskyissä ja tunsin toisen ihmisen kokemat ja taiteen keinoin kuulijalle välittämät elämän myrskyt. Elämän vertaaminen veteen on taiteessa yleistä. Huomaan miettiväni onko se edes vertaamista, olemmehan osa maailmaa, itsekin olemme suurimmaksi osaksi vettä. Onko oikeastaan mikään ihme, että lapsi, joka vielä hyvin kokonaisvaltaisesti ja herkistyneesti ruumiinsa ja tunteittensa, ihmettelynsä ja kuvittelunsa kautta on maailmassa ja luonnossa, kuulee veden kutsun? Lapsi ja vesi kohtaavat helposti, välittömästi. 

(Lähde: Elina Viljamaa 2012: Lasten tiedon äärellä. Äidin ja lasten kerronnallisia kohtaamisia kotona. Oulun yliopisto.)