Vierailin pääsiäisen alla kotipaikkakunnallani. Näin paljon vanhaa ja tuttua ja sitten jotain ihan uutta. Näin uutta myös itsestäni. Takaisin tultuani en ollut enää sama kuin ennen - niin kuin ei kukaan meistä tänään ole ihan sama kuin eilen. 

Tänään ajattelen erityisellä lämmöllä niitä ihmisiä, joiden seuraan siellä ajauduin oikeastaan vähän vahingossa, ja joiden kanssa kuljin hetken matkaa. Kun lähtee matkaan mukanaan kassi, kuoronuotti, avoin mieli, eikä yöpaikasta tietoa, saattaa elämä yllättää. Usein koen lähtemisen vaikeaksi. Helpompaa olisi olla paikallaan tutuissa uomissa. Näin se on elämän isossakin mittakaavassa. Aina on helpompaa jäädä vanhaan, kuin lähteä uuteen. Rohkeutta on lähteä ja mennä tuntemattomaan, epävarmalle alueelle. Rohkeus kyllä palkitaan. 

Ainakin kaksi ajatusta mukanani tulin sieltä: Kuorossa laulaminen voi joskus olla elämää suurempi arjen yläpuolle nostava ihmisten yhteinen kokemus. Ei ihme että sanovat sen ehkäisevän masennusta. Ja juuri mikään ei ole tärkeämpi asia kuin toinen ihminen. Maailma on täynnään toinen toistaan hienompia ihmisiä ja jokaisella on tarina kerrottavanaan.