Arvoisa ihmiskunta. Olen muuttanut osoitteeseen arkitarina.fi. Blogikin päivittyy jatkossa sinne. Pahvilaatikko jäänee historiaan väliaikaisena majapaikkana ja arkistona.

Lämpimästi tervetuloa uuteen osoitteeseen!

Jos joku täällä ihmettelee blogipäivitysten puuttumista, kerron, että jonkunlaisia muutoksia lienee luvassa. Olen kerännyt kesällä voimia niihin. Ajattelemalla muuta, maalaamalla lattioita valkoisiksi. Kovin hyvä en ole rentoutumaan, mutta kuorossa laulaminen on yksi parhaista tavoista. Niinpä kutsuin itseni maailman ihanimpaan kuoroon Ihmisen ääneen ja pääsin jo ensimmäiselle kuoroviikonlopulle mukaan. Lauloimme kesäistä suomalaista kuoromusiikkia, ja kohta voinen hyvästellä kesän hyvillä mielin. En vielä yhtään tiedä, mitä syksy on minulle varannut. Toivon voivani jatkaa bloginpitoa jossakin osoitteessa. 

Yhtäkkiä kaikkea ihanaa ihan tavallisena torstai-iltana.

Hyvä Turku ja hyvä Åbolands hantverk eli Gullkrona! Neulegraffiteilla peiteltyjä puita pitkät rivit Aurajoen varrella. Kannattaa tulla ja katsoa ne kaikki läheltä ja sitten juoda kuppi kahvia siinä tai istahtaa muuten vain.

Knit 'n' Tag Turku tuottaa iloa ihmisille kesäkuuhun saakka.

Kokeilin, mitä tapahtuu kun ottaa kameran ja menee istumaan muutamaksi päiväksi koululuokan lattialle. Harri-rehtori kirjoittaa siitä blogissaan.

Tämä oli kiva juttu. Tätä voisi jatkaa ja jalostaa vielä. Valokuvalla voisikaan tehdä kaikenlaista, näyttää, nostaa esille. Tai miten lapset itse kuvaisivat arkeaan koulussa.

Tässä idyllinnälkäisille, sillä tämä on sitä itseään. Tänään saimme kutsun naapuriin synttärikemuille. Eipä muuta kuin tossut jalkaan ja menoksi. Portissa oli ruusu toivottamassa tervetulleeksi. Paikalla oli lapsia ympäri kylää, joku äitikin ja joku isä. Ihan oikeita poikiakin oli, eivät vain osuneet yhteenkään kuvaan. Omat lapseni nauttivat helposta tunnelmasta kaikki kolme. Vähän ongintaa ja vähän koiran taluttamista, lisäksi saippuakuplia ja kakkua. Tämä naapuri on muutenkin aarre. Olen jo kai tottunut siihen, että täällä on aarrenaapureita. Kerran oli stressiä päivän töistä, mutta se helpotti kun menin aamukahville naapuriin. Joku sitäkin sitten ihmetteli. Että mitä, aamukahvilla naapurissa. Niin, meillä on.

Äitienpäivä on elämän kipujen kulminaatiopiste. Aurinkoinen ja onnellinen päivä kakkuineen, kukkakimppuineen, kortteineen, idylleineen, auvoineen on täälläpäin harvinaisuus. Ei se niin mene. Se menee niin, että illan tullessa päivästä on yleensä selvitty jotenkin. Illalla on yleensä jo kohtuullisen hyvä mieli ensinnäkin siksi, että päivä on pulkassa ja siksi, että on annettu periksi. Ja sitten osapuolet luulevat oppineensa jotain seuraavaa äitienpäivää tai muuta merkkipäivää varten. 

Ketä varten äitienpäivä on? Lapsiako vai äitejä varten? Lapsille se lienee onneksi yksi tavallinen päivä muiden joukossa, vaikkakin isän johdolla aamulla viedään äidille sänkyyn ne ihanat päiväkodeissa ja kouluissa askarrellut kortit, jotka äiti sitten kehuu maasta taivaisiin ja vakuuttaa lapsensa maailman parhaiksi. Se on sitä äitienpäivän aidointa ja ihaninta. Sitten he ovat osansa tehneet ja saaneet ja rientävät touhuihinsa. Siihen voisi jäädä koko päiväksi, siihen tärkeimpään. Sen kun osaisi. Että eläisi tässä hetkessä todeksi sen, mitä runoilija niin kaihoisasti katsoo taaksepäin:

"Jos saisin teidät vielä takaisin,

nutut narulle,

vaipat tuuleen,

kaiken muun siirtäisin sivuun,

teidät syliini nostaisin,

pitelisin pitkään."

(Heilala)

Katsoin tämän saduista ja pidin. Vaikutuin Irmelin Sandman Liliuksen herkästä olemuksesta. "Ehkä kuolema ei ole kovin vaarallista, kun kaikki kumminkin kuolevat." Muutakin hän sanoi. Jotain siitä, kuinka elämä on muutosta, kaiken keskellä katsoo itseään peilistä ja ajattelee, että tuollainenko minusta on tullut. Hänen hahmonsa oli kuin itse satu. Pidin siitä, että puhutaan saduista. Luin joskus Bruno Bettelheimin Satujen lumouksen ja sen jälkeen ymmärsin satujen tärkeyden. Olen hiukan huolissani omistakin lapsistani, joille ei lueta tarpeeksi satuja. Entä aikamme lasten mielikuvitusmaailma? Se on nin tärkeä tunteiden käsittelyssä. Näin tänään, kuinka pientä poikaa kohdeltiin kaltoin. En voinut puuttua asiaan, mutta halusin ajatella, että ehkä hänellä on vahva sisäinen maailma tai joku sisäinen vahvuus, jonka avulla hän selviää väärinkohtelusta.

Lenheetiä vappua!

Taidenäyttelyn avajaisissa. Tässä naapurissamme toimii kuvataidekoulu ja käsityökoulu, nyt kuluneena lukuvuonna myös kovien materiaalien eli enemmän poikien ryhmä. Toiminnan takana on ihana opettaja, joka ihan oikeasti näkee lapsen. Parempaa ei voisi kuvitella. 

Hektisen elämän keskeltä muistelen parin viikon takaista viikonloppua ja ystävääni, jonka kanssa sain olla rauhassa hidas ja keskittyä olennaiseen. Istuimme ja piirsimme, eikä kukaan meitä keskeyttänyt. Ja hänen siskoaan, joka järjesti meille yöpaikan. Olen kiitollinen vieläkin.

Paras rapakkoaika!

"Me ollaan tehty tätä puroa kolme päivää" , kertovat koulun pojat. Päiväkodin pihalla täti hätistää poikaa pois rapakkoleikeistä ja ärähtää kun poika tämän päälle vielä hyppää rapakkoon. Omani uppoutuvat hiekkalaatikkoon tehdyn valtameren maailmaan pitkäksi aikaa enkä puhu kovin kauniisti, kun sieltä lopulta tulee kaksi yltä päältä märkää ja nälkäistä tenavaa ovelle. Pyykkikone laulaa koko ajan ja pelkään että se tukehtuu hiekkaan. Nyt on tämä aika vuodesta.

Ymmärrän kyllä koko ajan, että nyt vedessä on joku voima, joka vetää lapsia puoleensa. Olen ihan varma, että tuhmuuttaan ei poika päiväkodin pihalla hyppää rapakkoon. Ihan kuin lapset olisivat meitä aikuisia lähempänä luontoa ja vettä, joka on osa luontoa. Se kiehtoo ja vaikuttaa kuuluvan lapsen kanssa yhteen. Lähden etsimään, mitä tästä onkaan kirjoitettu. 

Hämmennyn löytämästäni. Luen viime vuoden lopussa valmistunutta Elina Viljamaan väitöskirjaa ja ymmärrän, etten ymmärrä juuri mitään. Ihan tuntuu siltä, että me aikuiset aika harvoin ymmärrämme. Luen siitä, kuinka veteen liittyvät asiat sujuvat meillä aikuisilla itsestään, ovat asettuneet osaksi elämäämme, mutta lasten kerronnassa vesi on läsnä hyvin runsaana. Lapset huomaavat veden ja palaavat kerta toisensa jälkeen veden ja sen herättämien mielikuvien pariin. Vesi tosiaan kutsuu, kiehtoo, pelottaa, kannattelee, häiritsee, kiemurtelee, virtaa, karkaa. Lapset ihmettelevät sitä ja tutustuen siihen ja kertoen siitä tekevät sitä ehkä omaan elämäänsä ymmärrettäväksi. On muutakin. Havaitsemisensa ja kuvittelemisensa yhteistyön seurauksena vesi on lapsen maailmassa jotakin muutakin kuin vesi aineena. Se liittyy lapsen aiemmin koettuun ja kuviteltuun, elettyyn tietoon. Lapsi on maailmassa ruumiillisena olentona ja vesi on maailmaan sulautumisessa hyvä väline, sekin on osa maailmaa. Ajattelen lukiessani että niin todella. Kun olen uimassa tai suihkussa, vesi on ihollani ja ympäröi minut kokonaan, fyysinen kohtaaminen on välitön.

Asiaa tuntuu voivan tarkastella vaikka kuinka perusteellisesti. Luen vielä samasta väitöskirjasta, kuinka vesi liittyy läheisesti tunteisiin. Niihin liittyy tietysti fyysisiä tuntemuksia, ja niitä lapsi varmaan tarkkailee. Mutta fyysisten tuntemusten ja tunteiden rajaa ei välttämättä aina edes ole. Sitten muistan, kuinka tämän vuoden maaliskuussa olin konsertissa, jonka aiheena oli Elämä on kuin meri. Veden kuohuaminen ja myrskyäminen tuli musiikin kautta lähelle, iholle, ihon alle, ja kuvitteluni ja aistieni kautta elin meren myrskyissä ja tunsin toisen ihmisen kokemat ja taiteen keinoin kuulijalle välittämät elämän myrskyt. Elämän vertaaminen veteen on taiteessa yleistä. Huomaan miettiväni onko se edes vertaamista, olemmehan osa maailmaa, itsekin olemme suurimmaksi osaksi vettä. Onko oikeastaan mikään ihme, että lapsi, joka vielä hyvin kokonaisvaltaisesti ja herkistyneesti ruumiinsa ja tunteittensa, ihmettelynsä ja kuvittelunsa kautta on maailmassa ja luonnossa, kuulee veden kutsun? Lapsi ja vesi kohtaavat helposti, välittömästi. 

(Lähde: Elina Viljamaa 2012: Lasten tiedon äärellä. Äidin ja lasten kerronnallisia kohtaamisia kotona. Oulun yliopisto.)

Vierailin pääsiäisen alla kotipaikkakunnallani. Näin paljon vanhaa ja tuttua ja sitten jotain ihan uutta. Näin uutta myös itsestäni. Takaisin tultuani en ollut enää sama kuin ennen - niin kuin ei kukaan meistä tänään ole ihan sama kuin eilen. 

Tänään ajattelen erityisellä lämmöllä niitä ihmisiä, joiden seuraan siellä ajauduin oikeastaan vähän vahingossa, ja joiden kanssa kuljin hetken matkaa. Kun lähtee matkaan mukanaan kassi, kuoronuotti, avoin mieli, eikä yöpaikasta tietoa, saattaa elämä yllättää. Usein koen lähtemisen vaikeaksi. Helpompaa olisi olla paikallaan tutuissa uomissa. Näin se on elämän isossakin mittakaavassa. Aina on helpompaa jäädä vanhaan, kuin lähteä uuteen. Rohkeutta on lähteä ja mennä tuntemattomaan, epävarmalle alueelle. Rohkeus kyllä palkitaan. 

Ainakin kaksi ajatusta mukanani tulin sieltä: Kuorossa laulaminen voi joskus olla elämää suurempi arjen yläpuolle nostava ihmisten yhteinen kokemus. Ei ihme että sanovat sen ehkäisevän masennusta. Ja juuri mikään ei ole tärkeämpi asia kuin toinen ihminen. Maailma on täynnään toinen toistaan hienompia ihmisiä ja jokaisella on tarina kerrottavanaan.