Äitienpäivä on elämän kipujen kulminaatiopiste. Aurinkoinen ja onnellinen päivä kakkuineen, kukkakimppuineen, kortteineen, idylleineen, auvoineen on täälläpäin harvinaisuus. Ei se niin mene. Se menee niin, että illan tullessa päivästä on yleensä selvitty jotenkin. Illalla on yleensä jo kohtuullisen hyvä mieli ensinnäkin siksi, että päivä on pulkassa ja siksi, että on annettu periksi. Ja sitten osapuolet luulevat oppineensa jotain seuraavaa äitienpäivää tai muuta merkkipäivää varten. 

Ketä varten äitienpäivä on? Lapsiako vai äitejä varten? Lapsille se lienee onneksi yksi tavallinen päivä muiden joukossa, vaikkakin isän johdolla aamulla viedään äidille sänkyyn ne ihanat päiväkodeissa ja kouluissa askarrellut kortit, jotka äiti sitten kehuu maasta taivaisiin ja vakuuttaa lapsensa maailman parhaiksi. Se on sitä äitienpäivän aidointa ja ihaninta. Sitten he ovat osansa tehneet ja saaneet ja rientävät touhuihinsa. Siihen voisi jäädä koko päiväksi, siihen tärkeimpään. Sen kun osaisi. Että eläisi tässä hetkessä todeksi sen, mitä runoilija niin kaihoisasti katsoo taaksepäin:

"Jos saisin teidät vielä takaisin,

nutut narulle,

vaipat tuuleen,

kaiken muun siirtäisin sivuun,

teidät syliini nostaisin,

pitelisin pitkään."

(Heilala)