Yhtäkkiä kaikkea ihanaa ihan tavallisena torstai-iltana.

Hyvä Turku ja hyvä Åbolands hantverk eli Gullkrona! Neulegraffiteilla peiteltyjä puita pitkät rivit Aurajoen varrella. Kannattaa tulla ja katsoa ne kaikki läheltä ja sitten juoda kuppi kahvia siinä tai istahtaa muuten vain.

Knit 'n' Tag Turku tuottaa iloa ihmisille kesäkuuhun saakka.

Kokeilin, mitä tapahtuu kun ottaa kameran ja menee istumaan muutamaksi päiväksi koululuokan lattialle. Harri-rehtori kirjoittaa siitä blogissaan.

Tämä oli kiva juttu. Tätä voisi jatkaa ja jalostaa vielä. Valokuvalla voisikaan tehdä kaikenlaista, näyttää, nostaa esille. Tai miten lapset itse kuvaisivat arkeaan koulussa.

Tässä idyllinnälkäisille, sillä tämä on sitä itseään. Tänään saimme kutsun naapuriin synttärikemuille. Eipä muuta kuin tossut jalkaan ja menoksi. Portissa oli ruusu toivottamassa tervetulleeksi. Paikalla oli lapsia ympäri kylää, joku äitikin ja joku isä. Ihan oikeita poikiakin oli, eivät vain osuneet yhteenkään kuvaan. Omat lapseni nauttivat helposta tunnelmasta kaikki kolme. Vähän ongintaa ja vähän koiran taluttamista, lisäksi saippuakuplia ja kakkua. Tämä naapuri on muutenkin aarre. Olen jo kai tottunut siihen, että täällä on aarrenaapureita. Kerran oli stressiä päivän töistä, mutta se helpotti kun menin aamukahville naapuriin. Joku sitäkin sitten ihmetteli. Että mitä, aamukahvilla naapurissa. Niin, meillä on.

Äitienpäivä on elämän kipujen kulminaatiopiste. Aurinkoinen ja onnellinen päivä kakkuineen, kukkakimppuineen, kortteineen, idylleineen, auvoineen on täälläpäin harvinaisuus. Ei se niin mene. Se menee niin, että illan tullessa päivästä on yleensä selvitty jotenkin. Illalla on yleensä jo kohtuullisen hyvä mieli ensinnäkin siksi, että päivä on pulkassa ja siksi, että on annettu periksi. Ja sitten osapuolet luulevat oppineensa jotain seuraavaa äitienpäivää tai muuta merkkipäivää varten. 

Ketä varten äitienpäivä on? Lapsiako vai äitejä varten? Lapsille se lienee onneksi yksi tavallinen päivä muiden joukossa, vaikkakin isän johdolla aamulla viedään äidille sänkyyn ne ihanat päiväkodeissa ja kouluissa askarrellut kortit, jotka äiti sitten kehuu maasta taivaisiin ja vakuuttaa lapsensa maailman parhaiksi. Se on sitä äitienpäivän aidointa ja ihaninta. Sitten he ovat osansa tehneet ja saaneet ja rientävät touhuihinsa. Siihen voisi jäädä koko päiväksi, siihen tärkeimpään. Sen kun osaisi. Että eläisi tässä hetkessä todeksi sen, mitä runoilija niin kaihoisasti katsoo taaksepäin:

"Jos saisin teidät vielä takaisin,

nutut narulle,

vaipat tuuleen,

kaiken muun siirtäisin sivuun,

teidät syliini nostaisin,

pitelisin pitkään."

(Heilala)

Katsoin tämän saduista ja pidin. Vaikutuin Irmelin Sandman Liliuksen herkästä olemuksesta. "Ehkä kuolema ei ole kovin vaarallista, kun kaikki kumminkin kuolevat." Muutakin hän sanoi. Jotain siitä, kuinka elämä on muutosta, kaiken keskellä katsoo itseään peilistä ja ajattelee, että tuollainenko minusta on tullut. Hänen hahmonsa oli kuin itse satu. Pidin siitä, että puhutaan saduista. Luin joskus Bruno Bettelheimin Satujen lumouksen ja sen jälkeen ymmärsin satujen tärkeyden. Olen hiukan huolissani omistakin lapsistani, joille ei lueta tarpeeksi satuja. Entä aikamme lasten mielikuvitusmaailma? Se on nin tärkeä tunteiden käsittelyssä. Näin tänään, kuinka pientä poikaa kohdeltiin kaltoin. En voinut puuttua asiaan, mutta halusin ajatella, että ehkä hänellä on vahva sisäinen maailma tai joku sisäinen vahvuus, jonka avulla hän selviää väärinkohtelusta.